Oon nyt tän syksyä uinu tosi syvissä vesissä. Vein itteni aika hyvästi piippuun opinnoissa ja sit kesä meni töissä ja kaikki vappaa-aika häitä järkkäillessä lähes tulukoon. Jokatappauksessa oma itte, minä, jäin taas jalakoihin ja mun jaksamiseni vein äärimmilleen. Kuten oon täälläkkii jonnii kerran maininnu, ni mulla on tuo erityisherkkyys. Eli se oman kehon ja pään ja tunteitten pitäminen tasapainossa vaatii hilijasuutta ja rauhaa ja huomiointia. Epäonnistuin tässä hommassa täysin. Ja nyt ku on häät vietetty ja jäin työttömäksi, ni mun keho on päättänny, että nyt akka perkele seis! Pysähy! Nyt!

Tää masennus tuli tällä kertaa aika rajuna. On näitä kausia ollu elämän varrella ennenki, mutta oon pysyny toimintakykysenä kuitennii. Nyt oon ollu täysin lammaantunneena. Tajusin myös kärsiväni syömishäiriöstä ja se ilimennee mulla ahmimiskohtauksina. Tän tajjuuminen oli tosi nolloo ja terapeutilla sannoin sen ihan ekkaa kertaa ääneen ja se se vasta hävettikkii. Tosi nolloo oli sannoo ääneen tää myös mun miekkoselle ja parille ystävälle. Vaikka kyllä he ymmärsivät ja ovat nyt mun tukena. Sitä ei vaan oo halunnu nähhä ja aatella olevansa sillälailla viallinen. Mähän jumalaare oon vahva nainen. Seleviän mistä vaan. Niin. No perheessä on riippuvuussairaita meillä ollu usseempikin, enkä mäkkään selevinny iliman jottain häiriöö. Kiva.

Mulle vinkattiin tutustumista SYLI:in. Se on joku syömishäiriöisten keskus tai vastaava. Eka olin että joo, ihana juttu, vertaistukkee, mutta sit mulla tuli ihan tunne niitten sivvuilta, että se on varmaan tarkotettu nuorille ja heijän vanahemmilleen. Vaikka nyt ku oon taas tutkaillu menneisyyttäni, ni tajunnu tän ahmimishomman alakanneen ittelläkkii jo yläasteella ja painon ja oman kropan kyttääminen lukioaikoina. Ni ei tässä ny oo menny ku kakskytä vuotta tajuta. Mut eniveis, ennää en oo nuori teini ja omat jutut tuskin kovin hyvin kohtais sen ikästen kanssa vertaistukiryhmissä. Liekkö maalimassa jossain aikuisille omia vertaistukijuttuja?

Se hyvä asia tuossa oli tuossa tajjuumisessa ja ääneen sanomisessa, että ny kun sen tiedostan ja oon hiukan terapiassa päässy asiaa purkammaan jo ja saanu evväitä selevitä tän kanssa, ni ahmimiskohtauksia tullu palijon vähemmän. Se on tosi hyvä. Vielä ku sais nää jatkuvat ajatukset pois ruoasta ja omasta kehosta, ni sit alakais varmasti helepottaa tuota pääkoppaaki. Myös ny ku mun poikaset sai kuulla mun masennuksesta, niin se itteasiassa kans vähä vähensi taakkaa sisuksissa. Ehkä mä pikkuhilijaa jaksan tässä alakaa kertoo avvoimemmin lähellä oleville immeisille mikä mua vaivaa, ni ei ois niin kovin raskas tää mun taakkani sitte ennää. Kattellaan hetki kerrallaan.