Joulukin tuli ja meni, iliman ressiä, iliman kiristelyjä, vaikka kestittäviä olikin kymmenen ja ruoat tehtiin itte ynnämuuta. Samoin maltoin olla syömättä ihteeni ähkyyn, en vetäny suklaatiövereitä, kävin lenkillä myös joulunpyhinä.. Pystyin varmaan ekkaa kertaa ikinä tämmösseen suoritukseen ja oon kyllä ittestäni ylypee. Saatiin viettää tosi mukava joulu rakkaitten kanssa.

Varjoa on tuonu loppuvuoteen oma terveys ja ystävän lapsen alkanut saattohoito, josko sitä sillä nimellä uskallan sanoa. On vain kyse kuinka kauan lapsosen syän jaksaa pinnistellä. Vettää niin avuttomaksi, kun ei voi ystäväänsä auttaa. Hänen tuntiessaan tuskaa ja voimatomuutta, ammottavvaa tyhjyyttä ja avuttomuutta omassa kodissaan. Kun asuttas ees vielä suurin piirtein samoilla pitäjillä, ni pystyis konkreettisiakin apuja antammaan. Nyt täytyy vaan viestien välityksellä kertoa, että oon täällä, jos hän vaan mitenkään apua tarttee tai haluaa. Oman lapsen menettäminen on jotain, mihin ei löyvä ees kunnollisia sanoja tai oikeestaan tuntuu, että siihen ei oo sanoja ollenkaan.

Synkistä aatoksista pääsin eilen hetkeksi nauttimmaan elämän alun riemusta kuusi viikkoisten tanskandoggipuppeloitten joukkoon ja toisen ystävän kanssa kahvikupposen äärelle höpöttelleen kaikemmaaliman asioista. Ja kyllä täytyy myöntää, jotta syän suli varsinnii yhen pennun kohilla aikalailla. Kaikki ne oli niin vallottavia, huisin terävistä naskalihampaistaan huolimati. Kottiinpäin ajellessa mieli oli asteen keveämpi tämmösen pentuterapian jäliltä.

Loppuvuosi kuluu siis elämän tosiasioitten äärellä, elämän makuisena, iloineen, suruineen. 

Hyvvää ja parempaa uutta vuotta kaikille!