Tällä viikolla oon joutunnu käsittelleen aikalailla edellistä parisuhettani, ekkaa avioliittooni, parissa ihan eri aihealueessa. Se on tuntunnu jokseenki turhauttavalta, oon ollu surullinen, vihanen, ahistuksen partaallaki. Ja ahistushan nousee siittä sontakuormasta minkä käsittelyä oon vuosikausia kiertänny ja "mukakäsitelly". Ja käsiteltävähän tuo lasti on. Sillä kyllähän se vaikuttaa, vaikken tahtois ja välissä sen kiistänki, tähän päivään ja tähän nykyseen parisuhteeseen, se vaikuttaa mun reaktioihin ja käyttäytymismalleihin tän päivän vaikeuksissa ja muussa etteentulevassa. Ennen kaikkee se vaikuttaa siihen miten mä kohtelen itteeni ja annan muitten kohella mua. Ja tähän juurikin on tultava se issoin muutos.

Mä erosin kuus vuotta sitten, kun olin ekka hakannu henkisesti päätäni seinään vuosikauet. Sit mun kroppani ja pääni teki tenän, paloin loppuun. Me käsiteltiin näitä juttujamme perheneuvolassa, juteltiin välillä palijonki keskenämme, mulla oli ihimisiä ympärille keille sain purkaa tuskaani perseelleen menneestä rakkauesta. Ja mun voimaa antava aatokseni oli, että parempi erota nyt, kun en kadu vielä mittään, en vihhaa lasteni issää, en oo vanaha ja katkera ämmä. 

En mä sitä vihhaa vieläkkään, enkä mä oo vanaha ja katkera ämmä. Enkä mä ossaa jotenki katuakkaan meijän juttua. Ihan sillä, ku siittä synty mun elämäni kirkkaimmat tähet, mun rakkaat poikkaset. Joo, kyllä mä varmaan oisin äiti ja mua ois ehkä koheltu paremmin ja oisin välttynny näin monelta henkiseltä haavalta. Mutta. Mun poikaset ois toisenlaiset, mä oisin toisenlainen, enkä mä todennäkösesti ois ny naimisissa mun miekkoseni kanssa. Niin se siittä jossittelusta ja sen semmosesta.

En tiiä mikä ois oikee sana kuvvaileen tuota tunnetta mitä koen menneistä sontakuormista. Siinä on vihhaa, siinnä on surua, häppeetä palijonki. Mä oon sanonu aina, että ei se teheny mulle mittään pahhaa. Niin, no ei se semmosta julumaa pahhuutta teheny, kun mun eka avomieheni. Mut ei se oo hyvänäpittookaan semmonen, että kontrolloit, nöyryytät, sivvuutat täysin henkisesti ja fyysisesti, tallot ittes tieltä, henkisesti sidot narunpäähän ja annat poukkoilla siinnä niinköstä tykkäät antaen välillä pitempää siimaa ja sit kiskaset takasi. Ja loppuviimein kippaat jäätävän taloudellisen paskaläjän niskaan ja nostat ittes ympärille vielä korkeemman suojamuurin ja "katoat". Siinähän kun sitte rimpuilen ja sätkin ja kerrään ihmisyyttäni takasi. 

Ja en mä tätä nähny tuommosena sillon, kun elettiin yhessä. En nähny sitä vielä oikeen kunnolla heti eronkaan jäläkeen. Tai valehtelen, jos kiellän nähneeni. Näin mä sen summeesti ja ymmärsin sen olevan ihan helevetinmoisen kippee homma käsitellä. Silläpä sitä oon siirtänny ja siirtänny. Nyt vasta, kun on ollu ihan oikeesti pakko alakaa tutkia menneitä, jotta saan pääni kuntoon ja voimani takasi, saisin tän nykysen parisuhteeni toimiin oikein omalta puoleltani ja jaksasin olla poikasilleni heille se maaliman paras äiti. Niin nyt vasta mä alan tajuta mimmoset jälet se liitto muhun on kaivertannu.

Menneisyyen haamut on menneisyyessä, mutta mun on ne nujerrettava lopullisesti, jotta ne muuttuu haamuista hiekaksi elämän mereni pohjaan.