...tuntuu se alakuun täysin lammaannuttavalta. Sen koin tännään. Taas. 

Kävin jutskaan tilanteestani työterveyessä tännään ja siellä psykiatri totesi, että en oo kykenevä ja soveltuva tällä hetkellä työhöni. Että nyt tarttee keksiä jottain kuntouttavvaa työtoimintaa sit seuraavaksi joltain muulta alalta.

Jooooh... Se on kuulkaas aika kamala kohta, kun tämmösiä toetaan. Se aatos ommaan nuppiin on ensimmäisenä se, että niin, musta ei sit ollu tähän(kään), oon jotennii huono, kelevoton. Niin... vaikka ittekki oon tän jo tienny pitemmän aikaa ja suunnitellu kaikenmoisia uusia kuvioita, että millle sitä seuraavaksi sitte alakais... 

Se on vaan se, kun tän homman juonen huomaa joku ulukopuolinen, ammattilainen ja se sanotaan ääneen. Se on se paha kohta.

Alakushokista ku toivuin ja sain soitettua miekkoselle itkupuhelun, ni sitte alako taas oma pää kirkastua ja aatokset aavistuksen selekeentyä. Kyllä mä tästäkkii seleviän vielä. Ja ku saan ihteni taas tolopilleen, ni saattaahan tuota joskus vielä keikkaa heittää lanssissa. Ei voi koskaan tietää. 

Peeäs. Tää on muutens ironisesti mun 112. blogikirijotukseni... Hehheh... :D