Viime aikoina oon ollu ittevarmuuen ja rohkeuen äärellä aika palijon. Tuntuu, että näitä puolia tartten nykyään jatkuvasti.  Ennen oon lähtenny miettiin rohkeutta tempausten muodossa. Niinkö se joulukuun burleskiessiintyminenki. Sehän vaati ihan tolokuttomasti multa rohkeutta ja ittevarmuutta. Se on kyllä ollu kantava voima, se tunne, mikä tuli siittä koko hommasta. Mun rohkeustempauksia on ollu myös tuolla somen puolella sillontällön harvakseltaan kertoo tuntemuksistani rehellisesti, julukasta väsynyt minä, itte kirjottama runo, ei niin nätti kuva ittestäni ynnämuuta. Semmosia vähän pienempiä juttuja, mutta kuitenni semmosia, joitten tekeminen on vaatinnu multa pitkän harkinnan ja ennen kaikkee pelekoni voittamisen. Jokkainen julukasu on vaatinnu sitä rohkeutta ja hyvvää ittetuntoo ja -varmuutta. Ja ehottomasti halun tuua tämmösiä puolia musta esille. Ennenkaikkee koen ne ittelleni ääneensanomisena. Jotta voin hyväksyä itteni tämmösenä kun oon, että nää puolet on osa mua, eikä se tee musta yhtään huonompaa yksillöö. Hyvänä kakkosena tullee sit se, et näytän rohkeesti muille kuka mä oon. Mutta tosiaan niin, että on joku tilanne joka vaatii palijon rohkeutta ja sit mä otan sen jostain siihen hetkeen ja muullon sitä ei niinkö ois. Eli vähän niinkö, et mussa ittessäni ei ois rohkeutta vaan sen ottaisin aina jostain hyllyltä itteeni siihen hetkeen ja hetken mentyä ohi, niin pallauttaisin sen sinne hyllylle.

Nyt nää mun rohkeustempaukset on kuitenni alakannu tuntua muulta kuin tempauksilta. Ne ei oo yksittäisiä voimainkoitoksia, ne ei vaaji tällä tasolla ennää ihan älytöntä kippuilua. Ittevarmuus on tältä osin alakannu pysytellä tietyllä tasolla, sitä ei tartte tsempaten nostaa jokkaiseen hommaan. Sitä on ja pyssyy. Rohkeushan sitä lattaa. Tekemällä rohkeesti omia juttujani ja olemalla minä, niin sitä ittevarmuutta on varastossa saatavilla käyttöön aina ku tarvis. Tämmönen huomio ittessäni on taas yks mieltäni rauhottava asia. Oli viikonloppunaki ihana huomata, kun rohkeesti kerroin muutamille lähimmilleni ja luottoihimisilleni mun haaveestani, jota haluan tässä alakaa pikkuhilijaa työstään ja he otti sen positiivisesti vastaan. Vaikka oon jo suht kauan sitä pyöritelly mielessäni puhumatta kellekkään, ja sit eka yhelle luottoihimiselle kerroin ja sit hetken päästä parille muulle ja tosiaan nyt viikonloppuna muutamalle muulle. Helepottavvaa oli huomata ittestäni, et vaikka joo jännitin ääneen haaveeni sanomista, niin kuinka se sitten loppuviimein tuliki aikast luonnollisesti ittestäni ulos ja pyssyin hyvin nahhoissani. Enkä koe nyttenkään mittään paineita sen haaveen saamisesta äkkiä alakuun, vaikka nyt on ihimisiä, ketkä tästä tietää. Voin hyvin antaa ittelleni sen tilan ja ajan mitä tää tullee vaatiin. Ja halluun antaa sen tälle, niinkö monelle muullekki tekemiselleni nykyään. Hätähousuminä alakaa jo pysyä aisoissa paikkapaikoin.

Tokihan itteään pittää haastaa ja sitä kautta kokkeilla niitä rohkeuensa rajoja ja kasvattaa sitä varastooki. Eli tempauksiakin tarvittaan sit välillä. Mutta se, että oon rohkeesti minä ja teen päätöksiä rohkeesti minuna ja mun tuntemusteni pohjalta, ni se on se kantava voima. Rohkeus on jo minussa, ei mun ulukopuolella.

Ihimiset on kiitelly mua mun julukasuista, ovat ihastelleet mun rohkeutta monet kerrat. Olleet mun puolesta onnellisia, kun rohkeesti oon jottain juttuja teheny. Ohan ne sanat tuntunnu ihan älyttömän hyvälle. Nyt oon kuitenni pikkuhilijaa tullu tähän kohtaan, kun sanon näin ihan itte ittelleni ja uskonki sanomisiani. Mutta hyväksyn myös epävarmuuteni mikä on myös osa mua. Ehkä on ihan hyväki olla välillä eppäileväinenki, ni ei tuu sitte niin kohkattua ympäriinsä. Ja liekkö sen epävarmuuen voi valijastaa silikaksi maalaisjäreksikkii. Sillon se ei oo ainakkaan mikkään alaspainavavoima.

Tämmösillä pohinnoilla tähän viikkoon. Rohkeita muuvsseja tyypit teillekkin jokkaiselle! :)