Tää päivä on sisältänny tunteitten vuoristorattaa taas. Ihan siittä hetkestä, kun silimäni aukasin. Mullon vähä huono tapa pläräillä kännykkää heti herättyäni. Ja niin siinä unenpöpperöissäni avasin sähköpostinikin ja sehän oli sit siinä. Huonoja uutisia, mikä nostatti pulssin sammoin tein korkeelle. Eli aamuni alako sillä, että rauhottelin itteeni. Aamuni jatku sillä, että alloin selevitellä nuita saamiani huonoja uutisia. Lopulta mulla meni koko aamupäivä erinäisiin puheluihin ja sähköpostiviestittelyyn, papereitten tutkimisseen ja itteni koossa pitämisseen. 

Hatun nosto mulle, jotta itkun purskahuksia lukkuunottamatta onnistuin pittään homman hanskassa, mutta kovin se oli työlästä ja vei voimia tolokuttomasti.

Iltapäivällä osallistuin ekkaa kertaa yhteen netissä kokkoontuvvaan vertaistukiryhmään. Sen pari tuntisen aikana tunteet aaltoili voimakkaasti. Moni asia kolahteli ja omat puhheenvuoroni nostatti ylivirreyttä. 

Tähän päälle tosi huonolle jääny syöminen tännään. No panniikkikohtaukseen ois ainekset kasassa. Onnekseni sain syötyä, tuuleteltua päätäni, jaettua asioita Miekkosen ja ystiksen kaa ja hiukan torkahettuakkii tässä, joten homma hanskassa tällä errää.

Mitä tästä voisin oppia? Ainakin sen, että sen kännykän pläräilyn, sähköpostien lukemisen ynnämuun vois siirtää kokonaisuuessaan siihen hetkeen, kun oon heränny, noussu sängystä, jopa käyttänny koirat ja ehkä jopa kun oon aamiaiseni nauttinnu... Ylipäänsä se kännykän siirtäminen sängystä kokonaan pois houkuttellee mua ajatuksena, jotenni mullon tunne, että se mahollisesti toisi enemmän levolle mahiksia tuolla pedissä... Hmmm...