Tännään sain taas tuta nahhoissani mieleni menevän mukkelismakkelis. Nyt mieleni on taas ookoo, mutta päivä tähän taas meni. Josko seuraavalla kerralla ennää vaan puoli päivää...

Aamulla siis oli työterveyslekuri, jonka luona kävin juttelemassa työkyvystäni. Eihän siellä mittään uusia käänteitä tullu ja lopputulema on mikä on. Kyllä se silti yhä vaan mennee ihon alle ja sattuu. Ja aiheuttaa voimakasta epäonnistumisen tunnetta ja sitä kautta nostattaa häppeetä. Silloin koen, jotta mä oon pettänny kaikkien ootukset ja liekkö mulla oikeutta ennää lähtee opiskelleen mittään uutta ja mitähän kaikkee.. Pölijää. Tämäkin. Mutta näitä tuolloin aina kellailen.

Ennenkö tuo aatoskela lähtee mylläämään ihan huolella, mä yritän sulloo nuo tuntemukset syvälle sisuksiini. Niellä ja ollavvaan. Muutun hilijasemmaksi ja kärttysemmäksi. Loittonen. Huomasin sen tännään hyvin selekeesti. En kuitenkaan heti saanu tästä jutusta kiinni pyssäytääkseni tän etenemisen. Mä siis tiijän mikä mun mieltäni painaa, mutta kysyttäessä mikä mun on tai että mä sen sponttaanisti ittestäni ulostaisin, niin en ossaa sanottaa mittään. Sillon tullee erittäinnii heleposti, et ei mikkään. Yritän sitte ehkä jutella jostain muusta tai oon hilijaa.

Kuten tännään, mä sitten tulin kottiin jossain kohtaa ja eka juttelin ystikseni kanssa puhelimessa ja siinä pikkasen lähin jo aiheesta puhumaan, kyyneleitä hiukan kihos silimiin. Puhelun jäläkeen tuli voimakas kirijottamisen tarve, suolsin pitkän kirijotuksen yhteen someryhmään, jossa näitä aiheita käyään läpi mitä minäki. Sen jäläkeen tuli itku ja tarve kertoo Miekkoselle. Sitä jännitin palijon sitä kertomista. Voinko sannoo tästä, varsinki ku mulla on ny menny hyvän tovin paremmin ja hän tykkää musta semmosena. Sivvuutin pelekoni ja kerroin. Annoin itkun tulla ja kerroin rehellisesti nuo neggisaatoksenikin hälle ja tottuuen tän hetken viiliksistä. Sillähi uhalla, ettei hän ymmärrä. 

Tuon ulosannin jäläkeen lähin koiruuksien kans pikkasen käppäileen ulos. Ja tiiättekö mitä?? Mua melekeenpä hymmyilytti! Mulla oli niin palijon parempi olo, kun olin saanu nuo paskavibat kerrottua. Mulla oli taas niin palijon parempi olo ja helepompi hengittää ja mun rakas maalaisjärkeni sai äänensä kuuluvviin. Huhhuh! Ihana tunne. 

Tää kaikki voi kuullostaa skitsolta, mutta ei tää loppupelleissä kyllä oo. Hyvinnii selekeetä syy-seuraus-kuvioo. Hyvin selekee kuvio, missä mä koen jottain, kokemus aiheuttaa voimakkaita tunteita, mä patoon niitä ja pattoominen aiheuttaa kärttysyyttä ja poissaolevuutta, sitten en ennää kestä ja ulostan ne puhumalla ja kirjottamalla ja itkemällä. Ja sitten on taas mieli kirkas ja positiivinen. 

Oivoi... Ehkä mä tartten vähä tukkee ja apua tän kierteen laukasussa noppeemmin. En niinkään mittään neuvoja taikka järjenääntä, vaan oikeita kysymyksiä ja tillaisuutta sitten sanottaa niitä asioita noppeemmin ja näin päästä tilanteissa eteneen. Koska tää on aikast energiasyöppöhommaa tääkin tapa. Toki oon tosi ilonen ja tyytyväinen, että tääkin tilanne pääs laukeen alle 12 tunnissa, esimerkiksi viime kesänä tämmönen tilanne vei viikkoja ja purkautu panniikkikohtauksina. Huikee eteneminen on tapahtunnu, kieltämättä ja oon ittestäni tänki tiimoilta tosi ylypee. Tässäkin suhteessa oon kehityskeleponen yksilö, ei pienintäkkään eppäilystä siittä.

Onneks mulla on tää kirijottaminen ja ihimisiä kelle puhhuu. Ja rohkeus tehhä niin.