Nää mun ropleemathan hyvin pitkälti johtuu siittä, etten ossaa laittaa ittelleni rajoja. Sehän ei meinaa sitä, että elläisin sillai holtittomasti, piittaamatta muista janiineespäin. Päinvastoin, asetan kaikki muut eelleni, piän hyvin tiukasti kontrollin omissa käsissä ja sitä rattaa. Rajattommuus näkkyy siinä, että annan immeisten kävellä mun yli, myötäilen, en halluu aiheuttaa mielipahhaa, joustan aina omista juttuistani. Rajattommuus näkkyy myös siinnä, että ajan itteni äärirajoille jaksamisessani, taistelen tuulimyllyjä vastaan, pyrin täyellisyyteen hinnalla millä hyvänsä, ettei vaan tuu kellään sanomista saatikka ittelläni. Ja nyt opettelen sitten toisaalta höllentää otetta, mutta toisaalta asettaan selekeet rajat kuinka mua kohellaan, kuinka mua kohtellee muut ja eikä vähiten minä itte.

Tännään on tapahtunnu jo kaks juttua, joita jäin pohtimmaan tähän asiaan liittyen. 

Miekkoseni vanahempi lapsonen ilimotti pari päivää sitten, että hällä on perjantaina aamulla peli 9-10. Kyssyin hältä eilen vielä asiaan varmistuksen. Kyllä, aika täsmäsi. Tänäaamuna heräsin vähän myöhemmin ja menin heti tätä lapsosta herättään. Kerroin kellon olevan varttia vaille 8 ja että sori, mutta pittää nousta reippaasti aamupalalle, että ehtii reilun tunnin päästä alakavvaan pelliin. Lapsonen mennee aamupalalle, mutustellee hittaasti, ei kiirettä. Pariin otteeseen mainihen kellosta ja vikalla kerralla jo sanoin, että kello on vartin yli 8, että nyt pittää kiristää oikeesti tahtia. Kyssyin onko äitisä soittanu. Ei oo. Okei, no ootteko sopinu mittään monelta tullee hakkeen tms. Joo, se tullee puol kympiltä. Täh? Pelishän alakaa ysiltä. Eeei, ku se alakaa 11:sta. Mut sähän sannoit et ysiltä?? Niin, mut tarkotin et yheltätoista... 

Toinenki tapahtuma tännään koskee miekkoseni lasta, tuota nuorempaa. Hän sannoo käyvänsä hakemassa äitisä luota sisäliikkavaatteet, ku tännään alakaa uus harrastus. Hän lähtee ja tullee reippaasti takasi. Täällä huomaa, että unohti ottaa mukkaansa sisäpelikengät. No hän lähtee uuestaan. Lapsosta ei kuulu, ei näy takasi. Kännykkäsä lojjuu meijän olohuoneen pöyällä. Tunti kulluu, lapsosesta ei jälkeekään. Äitisä assuu alle 500m päässä, että noppeesti käy. Soitan miekkoselle töihin ja pyyän tätä olleen lapsostesa äitiin yhteyessä lapsosen tiimoilta, että onko lähtenny kenties niitten mukkaan pelliin. Ja kyllä, kohta ilimottaa miekkonen, että juu, on se lähtenny niitten mukkaan. Kiva.

Molempien kohalla väkiselläki tullee mieleen, että mitä vattua?? Mun pittäis huolehtia nää harrastuksiisa ja kattoo näitten perrään, mutta sit mulle ei ilimoteta mittään. Ei nähä tarpeelliseksi kertoo oikeita aikatauluja tai että lähtee jonnekki muualle kuin piti. Entä jos mä en huolehtis? Ketä sitten syytettään, jos sattuu jotakin? Mua. Totta hitossa laps saa mennä äitisä kanssa minne tahtoo, mutta on se kyllä niinkin, että tämmösistä ilimotettaan. Opetettaan lapsille, että on kohteliasta ilimottaa missä mennee, vaikkei aikuinen oma vanahempi ookkaan. Ja tää on semmonen kohta,kun koen, että mut taas sivuutettaan. Mutta tällä kertaa en anna asian olla. En suostu ylikäveltäväksi. En eka ja vitosluokkalaisten lasten varsinkaan. Ehkä ei ajatelleet. Vahinkoja sattuu. Täysin ymmärrettävvää. Mutta kun tää ei todellakkaan ollu eka kerta. On näitä puitu ennenki. Jottain edistystä tapahtunukki. Nyt sentään joskus sanotaan heippa, kun lähteevät ovesta ulos. 

Tää uusioperhe-elämä aiheuttaa joutumista monniin sellassiin tilanteisiin, joissa saa olla pitämässä puoliaan. Ja se on kuulkaa haastavvaa välillä. Heleposti joutuu jyrätyksi, varsinki tämmönen rajatontappaus kuin mä. Mut opettelen toisia tapoja. 

Tässä välinpitämättömässä, sut ohitettavassa tyylissä on tosi kurjaa se tunne, mikä tästä väkisin nousee pintaan. Arvostuksen puute. Mä en ole tottuuen tai ilimotuksen arvonen. Miekkonen vettää kierrokset mun poikasista, kun he jollain tuhahuksellaan muka hyppii hänen silimille. Vaikka se on ihan täysin normaalia teinikäytöstä ja kaikessa ärsyttävyyessä just sitä. Kyllä mä mieluummin otan jonku reaktion vastaan, kuin tän että mut jätetään huomiotta, suljettaan ulukopuolelle. Ja kun tää tapahtuu omassa kotona, lissää se negatiivisuutta tässä entisestään.

Noh, tästä keskustellaan täällä meillä tännään.