Kerroin tietty nuppinikkarilleni viime viikolla tuosta mistä viikko sitten kirjotinki. Puhhuin siittä kuinka tuo raju reaktio mut kans säikäytti. Koska mulla on traumatausta, niin sillä nää mun reaktiot ei oo suhteessa tapahtuneisiin. Panniikkinappula levähtää pohojaan tilanteissa, joissa se on täysin ylimitotettua janiineelleen. Käsittelin aihetta siellä ja tottahan olo helepottu. Tein exän ja poikasten kanssa selekeet pelisäännöt sekä miekkosenikin kanssa asiat taas puhuttiin kuntoon. Koin taas olevani tilanteen herra. 

Tännään tässä kun sitten ekkaa kertaa poikanen on tälleen keskellä viikkoo menossa yheksi yöksi iskälleen, niin kyllä meinaa hiipiä taas tuska rintaan ja syämmeen. Koitan puhhuu ittelleni faktat selekeeksi ja pittää aatokseni reilassa, ettei lähe taas kiitolaukalle nää hommat. 

On tää ihime hommaa.. Koita tässä ny sitte ellää ihtesä kanssa...