Illalla lasten nukkumaanmenon aikaan kuopukseni pahoitti mielensä aikalailla, kun kerroin läksykirjaunohuksien ja muun pienen jutun takia viikonlopun pleikkaripeliajan lyhentynneen parikyt minuuttia. Selitin ja selvitin asian ja toivotin hyvätyöt. Poikanen ei kuitenkaan saanut unta pahaltamieleltään ja pyysi mua vielä juttelleen asioistaan. Ekan lauseen kohalla jo ekat kyyneleet valuivat poikasen poskille. Eikä ollut eka kerta tällä viikolla. Kyyneliin syynä suru ja ikävä vanhoista kavereista vanhasta koulusta, suru nykyisen koulun kamuista, kun ei oikeen leikit nyt suju välkillä jne. Kyyneleet saatiin kuivattua jonkin aikaa juteltuamme ja hetki köllöteltiin sängyllä ja katteltiin pimenevää iltaa, oottaen tähtien syttymistä. Mieli tyyntyi ja aatokset kääntyi tähän kivvaan päivään,ku pääsee ystävänsä kanssa veneileen ja heille yökyllään.

Mutta kyllä siinä äitillä syän mennee pikkusen aina pirstaleiksi, kun oma rakas poikanen itkee ja surree. Tullee ittelle pahamieli,kun lapsi ikävöi vanhoja kavereitaan, meijän vanhoja lemmikeitä. Onhan se enempi tai vähempi mun syy kuinka maalima meillä pyörii.

Iloa ja parempaa mieltä meille kuitenkin toi yöllä loistanut täysikuu, kirkas tähtitaivas ja leiskuvat revontulet. Pakko oli poikanen käyä herättämässä ja näyttää hälle taivahan tulet. Ja kyllä oli hän onnellinen! Kuiskasi, kuinka juuri tämmösestä aina haaveilee, jotta saa kokkee tämmösiä hetkiä. Ja taas puristi syämmestä, tällä kertaa puhtaasta onnesta ja rakkauesta.

Aamulla tietysti kuopus kertoi isoveljelleen revontulista ja nyt häntä harmitti. Lupasin hänetkin joskus herättää jonkin tämmöisen taivasnäytelmän aikana. Nyt oli tärkeetä tuua lohtua kuopukselle. Se oli meijän hetki.

Hymyllä ja hyvällä musalla tähän aurinkoiseen päivään!